Menestyksestä ja haasteista digitaalisen luovuuden maailmassa

Henry, kerro hieman taustastasi.  

Olen tehnyt mainosalan töitä käytännössä läpi työurani. Se oli unelmaduunia, Venn-diagrammin leikkauspiste, jossa omat intohimot, osaaminen ja maailman tarpeet kohtasivat täydellisesti. Jossain vaiheessa tekeminen alkoi kuitenkin muuttua, kun alustatalouden algoritmeista tuli ihmisten tarpeita ja toiveita tärkeämpi kriteeri suunnittelutyölle ja tekemistä alettiin arvioida lopputuloksen laadun sijaan tehokkuudella. Se on melko järjetöntä luovassa työssä, jossa ideoille pitää antaa riittävästi tilaa ja aikaa törmätä toisiinsa. Tuo työn muutos sai miettimään, että voisikohan elämässä kenties tehdä jotain merkityksellisempää kuin miettiä häshtägejä TikTokin suklaapatukkamainoksiin tai otsikoita kampanjoihin, joita kukaan ei muista enää seuraavana päivänä.

Mitkä olivat polkusi luovalle mainosalalle?  

Jo pikkupoikana innostuin tietokirjojen, piirtämisen ja MAD-sarjakuvalehtien lisäksi lumilautailusta, graffitista, punkista ja hardcoresta, skeittauksesta ja hip hop -kulttuurista. Ne olivat silloin 80-luvulla aika marginaalisia, mutta audiovisuaalisesti todella kiehtovia ilmiöitä, joihin liittyi jonkinlainen positiivinen anarkistisuus, vallitsevien arvojen kyseenalaistaminen ja ennen kaikkea asioiden tekeminen itse. Noiden vaikutteiden inspiroimana ja osittain tietoisena valintana päätin, että haluan tehdä työkseni jotain luovaa ja hakeuduin opiskelemaan ensin markkinointia ja sen jälkeen graafista suunnittelua.

Mainostoimistoduunissa kaikki karttunut tietotaito, eri alakulttuurien parissa kertynyt ymmärrys ja kaverisuhteet sekä omat henkilökohtaiset ominaisuudet ja omituiset kiinnostuksen kohteet sitten yhdistyivätkin aika nätillä tavalla. Onhan se palkitsevaa saada hyvää liksaa siitä, että tarkastelee maailmaa hieman oudosta vinkkelistä, yhdistelee asioita yllättävällä tavalla ja kyseenalaistaa jatkuvasti totuttuja käytäntöjä – niistä samoista asioista, joista aiemmin oli tottunut saamaan valituksia opettajilta ja vanhemmilta. 

Miten päädyit nykyiseen rooliisi Valmennustalo Luxin digipajan ohjaajana?

Muun tekemisen ohessa olin nuorempana valmentanut lumilautailijoita ja fysiikkatreeni kiinnosti myös oman lautailuvammani kuntouttamisen vuoksi, joten otin hetkeksi etäisyyttä mainostoimistokuvioihin ja opiskelin personal traineriksi. Valmensin pääasiassa Kauppalehden sivuilta, ritarihuoneen vaakunoiden nimikylteistä ja television prime time -lähetyksistä tuttuja tyyppejä. Ihmisten auttaminen ja ohjaaminen tuli sitä kautta tutuksi. 

Näiden ihmisten kanssa opit taatusti paljon yksilövalmennuksesta ja siihen liittyvästä vuorovaikutuksesta, myös ihmisten toimintaa ohjaavista tekijöistä.

Joo, vaikka asiakkaiden tavoitteet liittyivät fyysisten ominaisuuksien kehittämiseen, on psyykkinen puoli lopulta se mikä ratkaisee. Se oli mielenkiintoinen vaihe, mutta lopulta veri veti kuitenkin takaisin luovalle alalle ja palasin mainostoimistokuvioihin.

Matkan varrella olen tottunut tarkastelemaan asioita paitsi kaupallisten, myös sosiaalipsykologisten ja kulttuuriantropologisten linssien läpi, sillä mielestäni ihmisten ja heitä ohjaavien motiivien ymmärtäminen on välttämätön osa niin markkinointia kuin valmentamista. Havaintojeni perusteella monet markkinointialan ihmiset kuitenkin tarkastelevat maailmaa omasta ylästatuksestaan, josta on mahdotonta ymmärtää kansan syvien rivien, saati sitten oikeasti heikompiosaisten elämää. Vaikka vanhat mainostoimistokollegat ovat pääsääntöisesti huipputyyppejä ja alalla on muutenkin keskimääräistä tiedostavampaa porukkaa, niin onhan se TV-sketsien esittämä arkkityyppi boheemin keskiluokkaisista, kauralattet kädessä pöhisevistä Cousteau-pipoisista hipstereistä aika osuva.

Mitä ajattelit, kun näit ilmoituksen avoimesta ohjaajan paikasta?

Ajattelin, että se olisi hyvä keino valjastaa oma osaamiseni ja elämänkokemukseni johonkin oikeasti hyödylliseen ja oppia samalla ihmisistä ja ihmisyydestä jotain sellaista mitä yliopistojen kursseilla tai yritysten monimuotoisuus- ja yhdenvertaisuusseminaareissa ei kerrota.

Miten kokemuksesi markkinoinnin parissa ovat auttaneet sinua työssäsi ohjaajana, erityisesti sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat joutuneet yhteiskunnan marginaaliin?

Tässä ohjaajan työssä on pohjimmiltaan kyse ihan samasta asiasta kuin markkinoinnissa, siitä että ymmärtää ihmisiä ja heidän toimintaansa ohjaavia motiiveja ja kykenee esittämään kompleksisia asioita selkeästi ja kiinnostavalla tavalla, luomaan mielikuvan jostain paremmasta ja tavoittelemisen arvoisesta. Monet yhteiskunnan marginaaliin luisuneet ovat sisäistäneet aika negatiivisen narratiivin itsestään, mutta näkökulmaa ja sanoitusta muuttamalla ne omat heikkouksina koetut ominaisuudet ja kokemukset voivatkin osoittautua aivan mielettömiksi vahvuuksiksi. Esimerkiksi itseään kaiken kesken jättävänä kroonisena luuserina pitävä ihminen voi jonkun toisen silmissä olla todella inspiroiva ja sarjayrittäjähenkinen moniosaaja, jos sen tarinan kertoo hieman toisin tai erilaisessa kontekstissa. Siinä on hyvin paljon samaa kuin brändi-identiteetin suunnittelussa, yrityksen äänensävyn määrittelyssä tai markkinointistrategian laatimisessa.

Miten aiemmat kokemuksesi ovat muokanneet sinua ammattilaisena?

En ole deterministi, mutta olen oppinut ymmärtämään, että omien valintojen ja ansioiden osuus menestymisessä on loppujen lopuksi yllättävän vähäinen ja että ympäristöllä ja ajoituksella on paljon oletettua suurempi merkitys. Tietenkin tiedän olevani ihan mielettömän hyvä niissä asioissa, joita teen ja joista olen kiinnostunut – ja niitä asioita on valtavasti – mutta on minulla ollut myös hyvää tuuria elämässäni.

Avaisitko tätä ajatusta enemmän?  

Monet tietoisesti tavoittelemani asiat ovat jääneet toteutumatta, kun taas jotkut ihan randomit ja lähtökohtaisesti hyödyttömät kiinnostuksen kohteet ovat osoittautuneet uran kannalta arvokkaiksi taidoiksi. Esimerkiksi suurin osa brändeihin ja markkinointiin liittyvästä osaamisestani pohjautuu niihin 90-luvun alun skeitti- ja lumilautalehtiin, musavideoihin, vaatemerkkeihin ja kaikenlaisiin muihin kummallisiin juttuihin, joille kaikki muut pyörittelivät päätään ja päivittelivät, että toi on täyttä ajanhukkaa. Nykyään monet noiden lehtien ja videoiden tekijöistä, graffititaiteilijoista ja muista omaperäisistä persoonista ovat kansainvälisesti arvostettuja ohjaajia, taiteilijoita, muotisuunnittelijoita ja muita luovien alojen huippuja. Aiemmin oudoksutuista ilmiöistä ja näkemyksistä on tullut yleisesti hyväksyttyjä ja arvostettuja.

Olet mainosuralla voittanut useita palkintoja; myös kansainvälisiä. Miten nämä saavutukset ovat vaikuttaneet urasi kehitykseen?

Palkinnot ovat toki mukavia tunnustuksesta osaamisesta, mutta itseäni ne muistuttavat lähinnä oikeanlaisen työkulttuurin, ympärillä olevien ihmisten ja asiakkaan luottamuksen tärkeydestä. Siitä, että psykologisesti turvallisessa ympäristössä luovuudella on tilaa kukoistaa ja maailmanluokan lopputulokset syntyvät lähes itsestään, kun taas pelko ja epävarmuus tukahduttaa kaiken luovuuden ja innon. Kun on sekä saanut menestyä alan parhaiden esihenkilöiden ja kollegojen kanssa, että ahdistunut mikromanegeroivien narsistien alaisuudessa, osaa arvostaa hyvää työilmapiiriä aika paljon enemmän kuin jotain palkintoja tai titteleitä. 

Olet myös puhunut julkisesti 47-vuotiaana realisoituneista haasteistasi. Kyseessä ei tainnut kuitenkaan olla ihan tavallinen keski-iän kriisi. Miten tämä ajanjakso vaikutti sinuun ja uraasi?

Joo, tähän liittyy pieni taustatarina. Olin pari vuotta sitten viettämässä iltaa vanhan kaveriporukan kanssa, ja joku kertoi lukeneensa The Guardianista artikkelin, jonka mukaan 47,2 on tilastollisesti ihmisen elinkaaren synkin ikä. Se oli siinä seurueessa ajankohtainen aihe, olinhan itsekin juuri muutamaa viikkoa aiemmin täyttänyt 47. Kyseisen rajapyykin lisäksi olin edeltävien vuosien aikana ryöminyt yli kaikkien mahdollisten, ja osin mahdottomienkin haasteiden; parisuhteen kariutuminen, vanhemman aivokasvain ja kuolema, riitaisaksi kärjistynyt kuolinpesän jako taloudellisine seurauksineen, katastrofiksi osoittautunut työpaikan vaihto, toisen vanhemman syöpä, fyysisiä oireita aiheuttanut burnout, töiden loppuminen koronapandemian alkaessa, koiran kuolema… ja tietenkin se psykoterapiakeskus jossa olin käynyt purkamassa ajatuksiani noista vastoinkäymisistä oli se kuuluisan tietomurron kohteeksi joutunut. Se oli niin absurdi juttu, ettei siihen oikein voi suhtautua muuten kuin jonain Kafkan tai Monty Pythonin houreisen irvokkaana parodiana. Ei siis todellakaan mikään Pulttiboisin Herra 47 -sketsi, mutta se pakotti tutkimaan omien haasteideni juurisyitä ja niissä säännöllisesti toistuneita kuvioita.

Miten pääsit eteenpäin kriisistä?

Tunnistin itsessäni neuroepätyypillisiä piirteitä, onnistuin hakeutumaan diagnoosiprosessiin ja sain lopulta AD(H)D-diagnoosin. Aiheeseen liittyvä opiskelu ja itsereflektointi auttoivat ymmärtämään, miksi suoriudun monista todella haastavista tehtävistä hieman liiankin vaivattomasti ja pystyn näkemään selkeitä johdonmukaisuuksia asioissa, jotka ovat valtaosalle käsittämättömiä, kun taas jotkut useimmille arkiset ja itsestään selvät asiat ja tilanteet saattavat tuntua itselleni turhauttavilta tai jopa mahdottomilta.

Aika harva lähtee keski-iän kynnyksellä hakemaan diagnoosia, vaikka se saattaisikin edistää omaa hyvinvointia.

Ymmärsin, että monet elämässäni vastoinkäymisiä ja ulkopuolisuuden kokemuksia aiheuttaneet asiat johtuvat täsmälleen samoista asioista, joista saan kiittää myös kaikkea hyvää elämässäni, ja että ne ovat pääosin riippuvaisia tilanteesta ja ympäristöstä. Noiden asioiden tiedostaminen herätti uinuvan sisäisen aktivistini, että tämä on yksi niistä epäkohdista, joita voin auttaa korjaamaan muuttamalla olosuhteita paremmiksi.

Esimerkiksi vankien, pitkäaikaistyöttömien sekä päihdeongelmaisten joukossa neurokirjon ihmiset ovat yliedustettu ryhmä, mutta heidän ongelmansa ovat enemmän systeemisiä kuin ihmisten omista valinnoista tai synnynnäisistä ominaisuuksista johtuvia. Ymmärrystä lisäämällä, kuormittavaa ympäristöä ja työn tekemisen tapoja muokkaamalla sekä erilaiset oppimistavat huomioimalla kaikkien elämä ja työnteko voisi olla paitsi mielekkäämpää, myös tehokkaampaa. Eihän esimerkiksi vasenkätisiäkään enää syyllistetä, että otat vain itseäsi niskasta kiinni ja olet niin kuin me normaalit ihmiset, vaan ymmärretään tarjota yksilöllisiin tarpeisiin sopivia välineitä ja menetelmiä.

Onkohan kaikilla edellytyksiä luovan alan ammattilaisiksi tai menestyviksi yrittäjiksi?

No, ei tietenkään, mutta potentiaalia löytyy kyllä jokaisesta! Jos voin auttaa edes muutamaa ihmistä tunnistamaan omat vahvuutensa, herättämään innostuksen johonkin omaan juttuun ja tuntemaan itsensä hyödylliseksi, niin koen onnistuneeni.

Mikä sinua motivoi jatkamaan luovuuden parissa ja mitä näet tulevaisuudessasi?

Eniten kiinnostaa kaikki, mutta ainakin ne nuoruudesta asti rakkaat lumilautailu, graffiti, vanha punk ja hip hop inspiroivat edelleen, samoin kaikenlaisten tällä hetkellä hyödyttömältä tuntuvien ja marginaalisten, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa hyödylliseksi osoittautuvien asioiden opiskelu ja syntetisointi. Ja tietenkin tässä nykyisessä duunissa tulee päivittäin mielenkiintoisia ja omaa ajattelua avartavia kohtaamisia erilaisten ihmisten ja ideoiden parissa. Varmasti niistä syntyy taas jotain yllättävää, hyviä juttuja hyvien tyyppien kanssa.

Kiitos haastattelusta, Henry! On ollut inspiroivaa kuulla elämän poluistasi.

Kiitos, Helena. On aina ilo jakaa kokemuksia, toivon niiden inspiroivan muita löytämään oman paikkansa tässä palapelissä.

Lue lisää Valmennustalo Luxin palveluista verkkosivujemme palvelukuvauksesta!