Kenelle kaupunki kuuluu – ulkopuolella omassa kaupungissaan

Me Asunnottomuuden ehkäisyhankkeessa teemme jalkautuvaa etsivää työtä Vantaan ja Keravan alueella ja autamme ihmisiä heidän tarvitsemiensa palveluiden piiriin ja kohti omaa kotia. Vaikka puheissa usein korostetaan, että meillä kaikilla on samat oikeudet elää ja olla tässä maassa, niin käytännössä yhteiskunta ja yksilöt toimivat kuitenkin tavalla, joka sysää osan ihmisistä marginaaliin ja kaupungin varjoihin. 

Osa meidän työtämme on tuoda kuuluviin ne äänet, jotka eivät tässä yhteiskunnassa tule kuulluksi. Asunnottomien joukko ei ole kuitenkaan mikään yhtenäinen ryhmä. Ylipäätään asunnottomuus ei ole kenenkään identiteetti vaan olosuhde. Suurin osa asunnottomista on ihmisiä, jotka majoittuvat joko lyhyen tai pitkän ajan tuttavien sohvalla ilman pysyvää osoitetta. Heidän lisäkseen myös Vantaalla ja Keravalla on joukko ihmisiä, jotka ovat pitkäaikais- tai katuasunnottomia ja nukkuvat ulkona, autossa, lentokentällä, taloyhtiön häkkivarastossa, autiotalossa, työpaikalla…

Koti on suurimalle osalle ihmisistä paikka, jossa voi palautua, virkistyä ja viettää aikaa läheisten kanssa. Entä, kun tällainen paikka elämästä uupuu? Millaista se on, kun vähän kaikkialla kokee olevansa väärässä paikassa. Eräs kadulla kohtaamamme ihminen kuvasi pysäyttävästi sitä, kuinka hän kokee usein olevansa pelkkä ihmisroska, jatkuvasti ohi katsottu ihminen. Yrittäkäämme hetki astella tällaisen ihmisen kengissä. Yleensä ihmisen toiminnassa on joku logiikka, vaikka se olisi nurinkurinenkin. Esimerkiksi kadulla eläessä päihteiden käyttö voi tuoda kokemuksen, että tilanne on hieman helpompi sietää. 

On ihan aiheellista kysyä, kenen tarpeisiin kaupunkia suunnitellaan. Jos ihmiset voivat olla vihamielisiä, niin voivat olla tilatkin. Vihamielisen arkkitehtuurin tavoitteena on tietoisesti häiritä ja sulkea pois niitä ihmisiä, joita ei pidetä toivottavina. Penkki voidaan muotoilla niin, että siinä nukkuminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Katso esimerkiksi Myyrmäen aseman penkkejä. Vihamielisessä arkkitehtuurissa estämiseen käytetään erilaisia piikkejä, tankoja, kaltereita ja esteitä. Jokainen bussipysäkin nojatukea vasten ”istunut” tietää, että siinä ei tarkoitus viipyä yhtään pidempään, kuin on välttämätöntä. 

Syrjäytyminen tarkoittaa syrjään joutumista yhteiskunnan valtavirrasta, osattomaksi jäämistä monista asioista, joita suuri osa meistä pitää itsestään selvinä. Kauppakeskuksessa pyörimistä ei katsota hyvällä silloin, kun sinulla ei ole mahdollisuutta käyttää rahaa. 

Oikeus oleskella ja liikkua julkisissa tiloissa kuuluu ihmisoikeuksiin. Julkinen tila tai julkinen paikka on kaikille avoin tila, johon kuka tahansa voi mennä lupaa kysymättä. Valtion virastot tai kaupunkien ylläpitämät puistot, kirjastot ja aukiot ovat julkisia tiloja. Myös kadut ovat julkista tilaa. Vihamielinen arkkitehtuuri on esimerkki siitä, kuinka julkisen tilan ei haluta koskevan kaikkia. 

Julkiset ja puolijulkiset tilat ovat niitä paikkoja, joissa me teemme etsivää työtä. Talvikuukausina moni asiakkaistamme hakeutuu lämpimiin paikkoihin levähtämään. Päivä voi kulua vaikkapa kirjastossa, junassa tai kauppakeskuksessa– ainakin siihen asti, että vartija ohjaa pois. 

Osattomuus yhteiskunnasta sysää marginaaliin ja aiheuttaa katkeruutta. Asunnottomuus lisää turvattomuutta ja tarvetta puolustautua. Kun asunnottomuutta voidaan vähentää, ja lisätä ihmisille heidän tarvitsemaansa tukea myös yhteiskuntarauha lisääntyy. 

Auttamisessa esteenä toimivat monesti muiden ihmisten asenteet. Asunnottomuutta kokeneita ihmisiä ei haluta naapuriin. Kun julkisuudessa keskustelussa puhutaan siitä, että marginaalissa eläviä ihmisiä pitää auttaa, harva kuitenkaan haluaa, että tuo auttamistyö tapahtuu omalla asuinalueella. Niin sanottu nimby-ilmiö (”not in my backyard”, suom. ei minun takapihalleni) liittyy esimerkiksi syrjäytyneille tarkoitetun asumisyksikön rakentamiseen asuinalueelle. Alueen asukkaat voivat periaatteessa olla samaa mieltä asumisyksikön tarpeellisuudesta, mutta käytännössä he eivät halua sitä rakennettavan omalle asuinalueelleen, vaan jonnekin muualle – mieluiten jopa kaupungin laitamille. Pois silmistä, pois mielestä. 

Se, mikä hanketyössä on ainakin itseni yllättänyt, on ihmisten kyky selviytyä lähes mahdottomiltakin tuntuvissa tilanteissa. Vaikka ihminen majoittuisi autossa voi olla, että hän lähtee sieltä aamuisin töihin. Hankkeemme on osa Marinin hallituksen asettamaa tavoitetta poistaa asunnottomuus Suomesta. Uskomme, että asunto ja tarvittava tuki mahdollistavat käänteentekevän muutoksen henkilön elämässä, ja paluun täysivaltaiseksi ja osallistuvaksi yhteiskunnan jäseneksi.

Etsivä työ perustuu yksilön ihmisarvon ja itsemääräämisoikeuden täysimääräiseen kunnioitukseen, riippumatta siitä mitä yksilö on tehnyt tai kokenut. Etsivän työn muutosvoimana on kyky tunnistaa ja tuoda näkyväksi, että asiakas on kiinnostava, arvokas ja arvostettu. Haluamme haastaa myös sinua. Katso silmiin– näe ihminen, älä asunnotonta, päihteidenkäyttäjää, mielenterveyskuntoutujaa, hankalaa ihmistä – vaan ainoastaan ihminen. Toivoa on aina silloin, kun meidän potentiaaliimme uskotaan. Inhimillisempi yhteiskunta rakentuu kohtaaminen kerrallaan. 

Tekstin kirjoittaja on Heidi Tikka, joka työskentelee Asunnottomuuden ehkäisyhankkeen jalkautuvassa tiimissä ohjaaja-asiantuntijana.