Salli evästeet, jotta voit käyttää automaattisia käännöksiä
Rymättyläläinen ravintolayrittäjien lapsi Kaisa Rajala päätyi uudistamaan terveydenhuoltoa kuolevan potilaan hoidossa. Kiipeily, purjehtiminen ja leipominen tuovat sairaalapalvelujen johtavalle ylilääkärille vastapainoa työhön, jossa saa olla toistuvasti elämän peruskysymysten äärellä.
"Uskon tiimipelaamiseen, jossa vastuuta jaetaan työntekijöiden kesken ja jokaista asiaa ei tarvitse tarkistaa erikseen ylimmästä johdosta. Riittää, kun jokainen tietää periaatteet, joiden mukaan toimitaan kohti yhteisiä tavoitteita", Kaisa Rajala sanoo.
”Olen yrittäjäperheen lapsi jo kolmannessa polvessa. Kasvoin maaseudulla saaressa, vanhemmillani oli ravintola. Meistä on kuva siskoni kanssa yleiskoneen ääressä. Olemme kuvassa niin pieniä, ettemme yllä käyttämään laitetta kunnolla ja toinen meistä syöttää punajuuria koneeseen ja toinen yrittää saada sen käyntiin”, Kaisa Rajala sanoo.
Lukioikäisenä Rajala päätti ryhtyvänsä lääkäriksi. Avoimena kysymyksenä oli, opiskelisiko hän Suomessa vai Saksassa. Ensimmäisellä hakukerralla yliopiston ovet eivät auenneet Suomessa, mutta Saksasta kyllä.
”Saksassa on aika raju järjestelmä, jossa voit vielä kuudennen vuoden jälkeen olla saamatta lääkärinpapereita. Toisella yrittämällä pääsin Suomeen opiskelemaan Turun yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan ja valmistuin täällä.”
Rajalasta piti tulla terveyskeskuslääkäri, eikä hänellä ollut aikomusta erikoistua. Hän ei myöskään halunnut tehdä väitöskirjaa tai asua Helsingissä.
”Sittemmin on pitänyt pyörtää kaikki nämä asiat. Onneksi en ole koskaan vannonut, etten aio mennä kuuhun”, Rajala virnistää.
Rajala teki lääkäriksi valmistuttuaan noin 5000 asukkaan paikkakunnalla töitä terveyskeskuksessa ja erikoistui samalla Turun yliopistossa geriatriaan sekä yleislääketieteeseen. Lisäksi hän suoritti kaksi vuotta kestäneen, palliatiivisen erityispätevyyskoulutuksen eli niin sanotun saattohoitolääkärin pätevyyden. Aihe tuli häntä lähelle jo varhaisessa vaiheessa.
”Neljännen vuoden opiskelijana hoidin itseni ikäistä, nuorta naispotilasta, joka oli saattohoidossa. Se oli aika katastrofi, sillä palliatiivinen hoito ei ollut 2000-luvun alun Suomessa kovin kehittynyttä eikä mistään saanut apua. Nuorena lääkärinä koin, että en voinut tehdä sitä, mitä koin tarpeelliseksi potilaan kannalta.”
Vahva kokemus johti siihen, että Rajala päätyi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriin (HUS), koska Turussa palliatiivisen erikoistumisalan harjoittelupaikkoja ei ollut. Oltuaan pari viikkoa HUSissa Rajalalta kysyttiin, haluaisiko hän tehdä ensimmäisenä Suomessa palliatiivisen konsultin virkaa. ”Virka perustettiin ja vastasin kuuden vuoden ajan HUSissa koko saattohoidon konsultaatiotoiminnasta ja muodostin sille pohjan. Sittemmin malli on kopioitu kaikkiin yliopistosairaaloihin ja useisiin keskussairaaloihin.”
Palliatiivisia eli saattohoitovaiheen potilaita on miltei kaikilla sairaalan erikoisaloilla, mutta kaikki erikoislääkärit eivät voi olla palliatiivisia asiantuntijoita. Rajala kävi konsulttina pääkaupunkiseudulla eri osastoilla ohjaamassa lääkäreitä ja hoitajia, asensi kipupumppuja sekä keskusteli potilaiden kanssa.
”Toimenkuva oli alkuvaiheessa varsin laaja ja ihan siitä lähdin liikkeelle, että mitä palliatiivinen hoito on ylipäätään. Lääketieteellisessä koulutuksessa ei siihen aikaan paljoa puhuttu loppuvaiheen saattohoitopotilaista ja heidän kohtaamisestaan. Kipu on vain yksi potilaan oireista ja muihin oireisiin kiinnitettiin nähdäkseni vähemmän huomiota. Kun ollaan kuoleman äärellä, niin kaikki koetut, vanhat asiat nousevat pintaan.”
Rajalan mukaan kuolevan kohtaamiseen voi valmistautua tiettyyn pisteeseen lukemalla ja kouluttautumalla, mutta itse tilanteessa on usein tärkeämpää olla ihminen ihmiselle kuin olla lääkäri.
”Kyllä tässä ammatissa pitää olla sinut itsensä ja oman maailmankatsomuksensa kanssa, jotta jaksaa. Itse olen neuvonut kollegoja niin, että tee palliatiivista työtä niin kauan, kun jokin siinä vielä menee nahan alle ja pysäyttää. Liian paatuneena et ole hyvä ammattilainen.
Rajalalta on joskus kysytty, mitä hän tarkalleen tekee johtotehtävissä. Hän on vastannut, että kaikkea sitä, mikä ei oikeastaan näy mihinkään.
Hän uskoo, että kun tiimi on rakennettu hyvin, sitä tarvitsee johtaa hyvin vähän perinteisillä ylhäältä alas -komennoilla.
”Vantaan ja Keravan hyvinvointialueen sairaalapalveluissa olen työni aloittamisen jälkeen hankkinut meille viisi apulaisylilääkäriä ja kolme ylilääkäriä. Uskon tiimipelaamiseen, jossa vastuuta jaetaan työntekijöiden kesken ja jokaista asiaa ei tarvitse tarkistaa erikseen ylimmästä johdosta. Riittää, kun jokainen tietää periaatteet, joiden mukaan toimitaan kohti yhteisiä tavoitteita.”
Kun Rajala lopetti aiemmassa työssään, hänen työkaverinsa järjestivät yllätysläksiäiset, jossa he pukivat Rajalan potilasvaatteisiin, laittoivat hänet pyörätuoliin ja heittivät järveen.
”Se ei välttämättä ole tavanomaisen sairaalahierarkian mukaista, mutta kertoo siitä, että välit ovat kunnossa, kun uskalletaan ja tehdään asioita.”
Rajala ajattelee, että toimivassa terveydenhuollossa jokainen ammattilainen voi tehdä sitä, jonka osaa parhaiten.
Hänestä karsiminen terveydenhuollossa on johtanut liiaksi tilanteeseen, jossa kaikki tekevät kaikkea.
”Kun aloitin nuorena lääkärinä, meillä oli työpaikalla paljon avustavaa henkilökuntaa – siivoajia, laitoshuoltajia, sihteereitä – jotka olivat ylpeitä tehtävistään ja osasivat hoitaa työnsä äärettömän hyvin. Tällaiset avustavat työntekijät ovat kultaakin kalliimpia. Kun on lähdetty säästämään, on valitettavasti karsittu näistä tekijöistä tai ulkoistettu heidän töitään, jolloin valtava määrä työpaikan hiljaista tietoa jää käyttämättä.”
Rajala on harrastanut pitkään kiipeilyä ja nykyään myös purjehtimista, onpa hän ehtinyt perustaa kiipeilysalin Turkuun, joka toisena omistajana hän toimii edelleen.
”Vedin aikanaan muun muassa kiipeilyn maajoukkueita ja minulla on kansainvälisen kiipeilytuomarin paperit. Olen alkanut kiipeillä liian vanhana päästäkseni siinä huipputasolle ja harrastaminen on tätä nykyä satunnaista. Kiipeily tarjoaa minulle muuta tiedollista haastetta, kuin mitä työssä tulee vastaan. Aivoni lepäävät sellaisessa tekemisessä, jossa ihmiset eivät tuijota pelkkää ammattititteliä. Purjehtiessa taas rauhoittaa ihan jo ympäristö, merellä on aikaa pohtia.”
Ravintolatausta näkyy edelleen siinä, että Rajala rentoutuu leipomalla.
”Kotonani tiedetään, että mitä makeampaa leivonnaista teen, sitä kovempi päivä juuri silloin on takana”, Rajala nauraa.
KATSO AVOIMET TYÖPAIKAT>