Salli evästeet, jotta voit käyttää automaattisia käännöksiä
Toipumisorientaatio ei ole tarkkarajainen menetelmä, vaan enemmänkin filosofia arvokkaaseen kohtaamiseen ja ihmisiin suhtautumiseen. Onpa työntekijä töissä vanhuspalveluissa, nuorten sosiaalityössä tai mielenterveyskuntoutujien olkkaritoiminnassa, sama toimintamalli voi auttaa heitä kaikkia asiakkaan kohtaamisessa.
Toipumisorientaatio on ajattelun ja toiminnan viitekehys, jossa asiakkaan osallisuus oman hoidon suunnitteluun on nostettu keskiöön. Tarkoitus ei ole puuttua lääkitykseen tai korvata ihmiselle tärkeitä hoitoja, vaan lisätä ihmisen ymmärrystä hoitojen tärkeydestä ja osallisuutta omaan hoitoon sekä toipumiseen.
Toipumisorientaatio poikkeaa perinteisestä hoitofilosofiasta eritoten siinä, että keskiössä ei ole poistaa kaikkia oireita. Psyykkinen oireilu saattaa aaltoilla, eikä kaikkia oireita pystytä kokonaan selättämään.
Toipumisorientaatioajattelun ydintä on ymmärtää, että ihminen voi elää täyspainoista ja arvokasta elämää sairaudesta huolimatta.
Tarkastellaan toipumista kolmesta eri näkökulmasta; kliinisen parantumisen näkökulmasta, organisaation tavasta järjestää palveluita ja yhteiskunnan kannalta.
Somaattisten sairauksien saralla realistisena tavoitteena voi olla kliininen paraneminen. Kliinisessä lähestymistavassa sairaudelle on tärkeää löytää nimi ja tavoite on poistaa tai vähentää oireita. Esa Nordling toteaa kirjassa Toipuva mieli (2020), että hoitotyössä kysytään edelleen mieluummin sairauden hoitoon liittyviä kysymyksiä, kuten oletko ottanut lääkkeesi tai nukkunut hyvin. Toipumisen näkökulmasta voitaisiin myös kysyä, onko asiakkaan elämässä mielekästä tekemistä sairaudesta huolimatta.
Mielenterveys ei ole tila, mikä pysyy ihmisellä staattisena koko elämän ajan. Perinteisesti on ajateltu, että mielen pahoinvointi sulkee pois mielen hyvinvoinnin. Ne on sijoitettu janan ääripäihin, eikä ole voinut olla saman aikaisesti sekä mielenterveyshäiriötä, että mielen hyvinvointia.
Nykymallin mukaan käsitys mielenterveydestä on laajentunut ja esimerkiksi WHO:n määritelmässä ei myöskään puhuta diagnooseista vaan hyvinvoinnin tilasta, missä ihminen pystyy selviytymään elämän normaaleista haasteista, tekemään työtä ja olemaan yhteisönsä täysivaltainen jäsen.
Organisaation tapa määrittää toipumista voi liittyä siihen, millä kriteereillä asiakas saa hoitoa tai milloin asiakas on tarpeeksi toipunut lopettaakseen hoidon. Palveluihin liittyvät aina kustannusten seuranta ja hallinnolliset näkökulmat. Työ on kuitenkin aina syytä tehdä mahdollisimman huolellisesti ja kokonaisvaltaisesti, muutenhan asiakas palaa saman ongelman kanssa tai tilanne voi huonontua entuudestaan.
Toipumisorientaatioajattelussa yksi keskeinen lähtökohta on työntekijöiden ja asiakkaiden yhdenvertaisuudessa, hierarkioita ei ole. Ammattilainen kysyy, auttaa, neuvoo ja rohkaisee asiakastaan tai potilastaan sekä muotoilee palveluita saavutettaviksi. Suurimman työn ihminen tekee aina itse hyvinvointinsa eteen, on kyse sitten hampaiden hoidosta tai sosiaalisista huolista. Tämän vuoksi on tärkeää, että palvelut ovat saavutettavia ja niissä oleminen ei aiheuta syyttä suotta pahaa mieltä asiakkaalle.
Toipumisorientaatio tuo toipumiseen kolmannen ulottuvuuden, missä hoidon kohteena oleva ihminen nostetaan keskiöön ja hänelle annetaan keskeinen rooli oman toipumispolun luomisessa. Oleellista on kuulla asiakasta ja ottaa hänet mukaan oman elämänsä ja hoitonsa suunnitteluun.
Myös läheisten ja kokemusasiantuntijoiden mukaan ottaminen on hyödyllistä, hehän tuntevat asiakkaamme parhaiten. Läheisille on myös tärkeää tulla kuulluksi ja he voivat tukea asiakastamme heidän arjessansa. Tavoitteena on, että ihminen ja hänen lähipiirinsä oppii hyväksymään tilanteensa ja elämään arvokasta elämää sairaudesta huolimatta.
Asiakkaan ottaminen mukaan oman hoitopolkunsa suunnitteluun sen sijaan, että työntekijä määrittelee asiakkaan tavoitteet organisaation tavoitteista käsin, on toipumisorientaation keskeinen tavoite.
Yhteiskunnallisella tasolla kaikilta ihmisiltä vaaditaan suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden kunnioitusta. Yhteiskuntamme on saattanut kulkea ääripäiden suuntaan, jossa ollaan joko tehokkaita toimijoita tai avun kohteita.
Ymmärtääkö, tunnustaako tai tukeeko yhteiskuntamme ja järjestelmämme ihmisiä, jotka eivät voi tehdä työtä kahdeksasta neljään päivittäin? Ovatko työt ihmisen kokoisia ja pääseekö vaikka harrastuksiin ja työelämään käsiksi ilman kohtuutonta todistelua kyvykkyydestään?
Sairastutamme tahtomattamme toisia ihmisiä, jos pidämme heitä erilaisina, poikkeuksina normista tai kaavasta. Siten ajattelematta toiseutamme ihmisiä sosiaalisesti eristämällä, josta aiheutuu lopulta haittaa meille jokaiselle vähintäänkin yhteiskunnallisessa muodossa.
Toipumisorientaatio haastaa meitä ammattilaisia miettimään palvelurakenteita, kohtaamista ja asenteita. On tärkeää miettiä, onko palvelujärjestelmässämme aikaa toipumisen vaatimaan matkaan. Onko toimintamme sellaista, joka todella palvelee asiakasta ja edistää hänen tilannettaan, vai onko vallitsevalla tavalla vain aina totuttu tekemään?
Kirjoittajat ovat Vantaan ja Keravan hyvinvointialueen ehkäisevän päihde- ja mielenterveystyön erityissosiaaliohjaaja Anne Suominen sekä Vantaa–Kerava-sote Asukkaan asialla -hankkeen erityisasiantuntija Mia Åstrand.